Lapsena tykkäsin harrastaa jalkapalloa Mouhijärven Mallissa. Treenejä ja pelimatkoja kertyi, mutta yhdet olivat aina joukosta poissa. Meidän äiskä ja iskä. Muiden vanhemmat kävivät ahkerasti peleissä ja treeneissä, sillä heillä oli siihen erilaiset mahdollisuudet. Jo nuorena oli tultava oman sosiaalisuuden kanssa toimeen, jos mieli asioiden sujuvan pelireissuilla.

Yrittäjäperheessä arki oli useinkin vauhdikasta ja töitä oli tehtävä, jotta koti ja talous pyöri. Kaiken lisäksi hoidettavana oli myös maatila, joten ei ollut ongelmaa mitä tekisi, jos löytyi joutilasta vapaa-aikaa.

Ajoittain meillä käytiin tansseissa. Pienenä natiaisena pääsin äiskän ja iskän, sekä mummun ja taatan mukana Mouhijärven VPK:n lavalle tai Häijään Tanssikrouville. Tanssiminen ei ehkä itselleni ollut sitä helpointa hommaa jauhesammuttimen kokoisena, mutta ihmisten iloisuus ja into oli kiehtovaa. Jopa juroimmista tuttavista paljastui hymyn kaarre ja nauru, kun pääsivät tanssimaan. Musiikin loppuessa vakavat ilmeet tuppasivat palaamaan, kun asiallisesti taputettii orkesterille.

Tuohon kiehtovaan ja itselleni ristiriitaiseen maailmaan pääseminen jätti pieneen poikaan monia kysymyksiä, johon aikuiset eivät aina ehtineet vastata, kun uutta kysymystä pukkasi kehiin. Omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat suuria idoleita. Noilta ajoilta heräsi kipinä: jonain päivänä minäkin tanssin yhtä hyvin kuin iskä äiskän ja taata mummun kanssa. Vielä näin Euroopan ja tipan Yhdysvaltain kisakenttiä kierrelleenä on kiehtovaa katsoa, miten hymyä nostattavan flown iskä ja äiskä saa aikaan tanssiessaan. Vielä minäkin jonain päivänä.

Jälkeenpäin jäin mietteliääksi, että millainen tunne olisi ollut, jos jalkapallokentän laidalla maalin tullessa vastassa olisivat olleet kodin kasvot? Jotenkin tuli olo, että jotain jäi puuttumaan. Olisi ollut mukavaa päästä purkamaan ilon tunne heti. Kotiin tullessa selityksen tulva ja innostus oli suuri, mutta tämäkin tapahtui siis jälkeenpäin, kun isoin h-hetki oli mennyt jo ohi.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka pitävät visusti erillään työn, koulun, vapaa-ajan ja perheen. Yhden käden sormilla voi laskea ne ihmiset tanssimaailmasta, jotka ovat vanhempiani tai muuta perhettäni tavanneet. Yksikään opettajaparini ei perhettäni tunne.

Ensimmäistä kertaa elämässäni vanhempani tulivat tanssiseura Hurmiossa vetämälleni kurssille katsomaan, millaisessa maailmassa olen viime vuodet elänyt ja vaikuttanut. Pyysin vanhempiani tulemaan ilmaisviikolla katsomaan meininkiä, mutta he innostuivatkin niin, että kävivät koko kauden.

Edes ohjaajaparini ja pitkän aikaa tuntemani tanssijaystäväni eivät tienneet, että Hurmion käytävillä ja kurssilla joka torstai kulki suurimmat idolini aloittaa, jatkaa ja kehittää tanssiani. Torstait tuntui erilaisilta, kun omat vanhemmat pääsivät näkemään, mitä oma arki tanssimaailmassa onkaan. Enää ei harmittanut missatut jalkkistreenit tai -pelit.

Se tunne, kun puhuessa asioista äiskä ja iskä ymmärtää juttuni tunnilla muita neuvovista besserwissereistä, hauskoista tanssiin liittyvistä letkautuksista, palautteista, kursseilla olevista huipputyypeistä ja muista iloista ja murheista nykyään aivan erilailla kuin ennen.

Näin kokonaisuutena omaa tanssipolkuani katsellen en usko, että lavatanssienkaan tulevaisuus olisi nuorissa. Se kulkee vanhemmissa ja isovanhemmissa, jotka tutustuttavat ne nuoret siihen maailmaan. Ja sen jälkeen on vasta nuorten vuoro. Meikäläinen puskee kaiken intonsa west coast swingiin, mutta edelleenkin tiedän, mikä sen aloitti: vanhempien esimerkki suomalaisesta lavatanssista.

Tämän kauden viimeisten tuntien jälkeen tuli tunne, että katsoessa nurmikentän laidalle minulle hymyilivätkin tutut kasvot.