Ruotsin kisojen jälkeen oli vuorossa itselleni kokonaan uusi maa, johon ennen ei ole reittini vieneetkään: Itävalta. Maan west coast swingin historia on ehkä pitemmältä ajalta, kun moni tietääkään. Vuonna 2011 heillä oli heidän ensimmäiset pistekisansa WSDC:n lipun alla. Kaikki ei ihan mennyt niinkuin Strömsöössä ja siellä tuli useamman vuoden tauko virallisiin pistekisoihin. Aika ei ehkä siinä vaiheessa ollut niin kypsä vielä, mutta nykyään on paljon enemmän porukkaa ja järjestäjätkin hieman erilailla liikkeellä.

Hiljainen ja puurteinen on ollut työ, jotta suomalainen tietotaito opettaa on avautunut myös Keski-Euroopan kentille. Ihan soitellen seudulle ei ole voinut lähteä, vaan aina on oltava tarkkana erilaisiin kulttuurellisiin kysymyksiin, joita ei välttämättä rivien välistäkään huomaa.

Kokonainen päivä oli varattuna pääkaupunki Wienin tutustumiseen. Paikka kuhisee historiaa entisaikojen kuninkaiden ja maailmansotien jättämistä merkeistä. Palatsit ovat suuria ja jotkut maailman sotien aikaiset suojaukseen käytettävät linnoitukset ovat olleet liian työläitä purkamiseen, joten ne on jätetty paikoilleen. Näin ahtaan- ja korkeanpaikankammoisena kaupunkia pääsi katsomaan ahtaan hissin avulla jonnekin viiteenkymmeneen metriin. Parasta shokkiterapiaa kai. Nähtiin myös parveke, jolta Hitler on puhunut Itävallan kansalle.

Stereotypia saksankielisen seudun asukkaiden huumorintajusta jännitti. Miten se oma huumori pureekaan opettaessa täällä päin. Jännitys oli turhaa, sillä nauru raikui koko viikonlopun tasaisin väliajoin. Tanssijoina itävaltalaisten taso tuntuu olevan samansorttinen kuin suomalaisten. He tuntuvat keskittyvän paljon myös siltä, miltä heidän tanssinsa näyttää, eivätkä vain siihen miltä se tuntuu.

Lämmin sydämisiä ihmisiä olivat kaikki. Meille jopa maalattiin näköiskuva muistoksi. Nöyriä oppimaan ja huumorilla suhtautuivat myös kilpailemiseen. Peliverkkareita ei revitty, vaikka kisoissa ei pärjätty ja he omasivat taidon iloita muiden menestyksestä. Iltabileissä olivat hienotunteista kansaa: yksikään tanssija ei ollut röyhkeä ja jahdannut opettajia tanssiakseen illan aikana kahdeksaa kertaa heidän kanssaan. He tuntuivat jotenkin aistivan, milloin on hyvä heittää uudelle kierrokselle. Myös hiljaisemmat tuntuivat löytävän oman vuoronsa halutessaan tanssia opettajan kanssa. Hassua olla tapahtumassa, jossa ei ole ollenkaan ”vaanijoita”.

Illan bileet olivat musiikiltaan, ilmastoinniltaan ja kestoltaan ideaaliset. Ei ollut mitään moitittavaa, vaan sai täysillä keskittyä ilonpitoon. Tai ainakin siinä määrin, kun siihen oli mahdollisuus.

Sain tiedon oman isäni yllättävästä poismenosta Itävaltaan. Edes opettajaparilleni en matkan aikana asiasta kertonut. Kirjoittelen tuntemuksista ehkä myöhemmin, kun saan voimani kasattua paremmin. Isän poismeno ei jäänyt ainoaksi kuoleman tapaukseksi kesän aikana ja surulle ei nyt tunnukaan tulevan loppua. On kulunut melkein kaksi viikkoa, kun mummu lähti katsomaan pilven reunalle maailman menoa.

Viimeisen tunnin videomuistiinpanojen jälkeen Itävallassa heitin lopuksi vinkin, miten kehittää omaa westcoastswing-yhteisöä Itävallassa: ”Hymyile aina tanssiparillesi ja ole ystävällinen, sillä koskaan ei voi tietää, mitä toinen juuri sillä hetkellä elämässään kokee.”

Kommentti sai aikaan iloiset aplodit ja hyväksyvän naurun.