Touhukkaat teemapäivät

Sunnuntai 5.2 alkoikin jännityksen ja innostuksen sekaisin tunnelmin. Oli ensimmäisen Raken ja Sirpan teemapäivän aamu.  Nyt otetaan loistavasta tiimistä enemmän tehoja irti. Vaikka monenmoisessa pyörityksessä tanssin saralla olen ollutkin, uudet kuviot jännittävät hyvällä tapaa aina. Mitä jos kukaan ei tule? Mitä jos kukaan ei tykkää? Mitä jos sitä tätä ja tota? Mielestäni on hyvä, että liian itsevarman rehvakkaasti ei tähän työhön suhtaudu.

Sirpan kanssa tehty työ on tuottanut tulosta. Tanssiseura Hurmion viikkotunneilla väkimäärä on kehittynyt suuremmaksi joka kauden jälkeen. ”Parhaimmillaan” laskettu väkimäärä on huidellut about 170 tanssijan paikkeilla. Sali ja happi alkaa loppumaan, joten eipä se väkimäärä kai enää tuosta kummemmin nouse. Ellei se Hurmion kahden ison salin väliverho lähde nousemaan. XD

Meillä oli kutakuinkin nelisenkymmentä tanssijaa saapunut teemapäivälle. Viikkotunteihin verrattuna mieltälämmittävän pieni ryhmä antoi vihdoinkin paremmat mahdollisuudet antaa palautetta tanssijoille. Kokonaisen teemapäivän aikana on helpompi myös seurata tanssijan kehittymistä ja jaksotta palautetta osiin. Yhden viikkotunnin aikana jäätävän suuressa ryhmässä ei yksittäistä oppijaa pysty kovinkaan helposti henkilökohtaisesti eteenpäin viemään.

Lauantai päivä sujui suhteellisen nopeasti. Liian vikkelästi ei ollut tarkoitus itse asioissa edetä, jotta aitoa oppimista tapahtuisi. Hyvät pohjatiedot omaava ryhmä lähti ihan eri pisteestä eteenpäin verrattuna isoihin viikkotunteihin. Vaikka kauempaakin oli tullut vierailevia tähtiä, heidät saatiin jouhevasti mukaan. Oli hienoa, että ihmiset kerrankin olivat lukeneet ryhmäkuvauksen.

”Megaryhmät”, niin kuin joku jo meidän viikkotunnit nimesikin, on koettu. Nyt käsiä hieroen teemapäivien avulla pureudutaan hieman erilaiseen tanssijoiden kehittämiseen, mihin ennen on saatu mahdollisuus.

Fusku teemapäivä olisi seuraavaksi sunnuntaina 12.2.

Tanssi vieköön!

 

Pelinavaus Hurmiossa

Vuosien tauko opettamisesta ja maailmalla seikkaileminen ovat antaneet erilaiset eväät opettaa samassa seurassa, kuin aikaisemmin. West coast swing on vuosien ajan vienyt leijonanosan ajasta, joten nyt oli hieman jännittävää lähteä heti kerrasta opettamaan fuskua, buggia ja lavatansseja.

Pitkin kautta en halunnut päästää osaltani tanssijoita liian helpolla. Tunnit olivat tasaisesti boostattu täyteen asiaan, jota moni tanssija tarvitsee selviytyäkseen tanssista kuin tanssista. Niin tekniikkaa, tehtäviä kuin kuvioitakin. Kaikki ei välttämättä tykänneet jokaisesta harjoitteesta, sillä saatettiin joskus mennä hurjastikin yli mukavuusalueen.

 

20160421_191012-2

Sirpan kanssa todettiin loppukaudesta, että porukkaa on vieläkin ku pipoo.

 

Naurun remakkaa oli sen verran tasaisesti koko kauden ajan, että jännitys itseltä väistyi ja pystyin rentoutumaan. Torstain tunneista ja ihmisistä tuli nopeasti se juttu, mitä innokkaasti odotti. Rouhea ja raaka rehellisyys ja sen hyväksyminen tunneilla toi esille jotain, joka loi yhteyden koko porukkaan. Voitiin olti varmoja, että raa´an rehellisyyden hetkien jälkeen Rake myös reilusti rohkaisi tanssijoita taidoissaan. Aina, kun oli aihetta.

Sanovat vaihtelun virkistävän ja sitä se on toden totta tehnytkin. Torstain lajikirjo on opettanut myös west coast swingin oppimisesta ja opettamisesta paljon. Koko west coast swingistä oppimaani tietotaito-arsenaalia en ole vielä päässyt käyttämään( hieroo käsiään yhteen), mutta suhteellisen hyvä paketti keväästä tuli.

IMG-20160422-WA0001-1

Superparini Kikka 🙂

Oli hurjan hienoa päästä tekemään yhteistyötä kahden rautaisen tekijän, Sirpa Reuterin ja Kirsi ”Kikka” Suoniemen kanssa. Heitä olen aina ihaillut ja arvostanut ja nyt sukat pyöri viikoittain jalassa, kun molempien persoonien kanssa pääsi yhdistämään omat voimat ja vahvuudet. Nyt on korkattu ja purkitettu kuitenkin vasta ensimmäinen kausi. Mahdollisen toisen kauden aikanahan sitä sitten pistää vauhdin oikein kunnolla päälle 3:) Onhan tässä vielä aikaa tapahtua vaikka ja mitä.

Syvään kumarran kaikille niille, jotka tunneillani olivat ja kävivät. Niin suuri kävijämäärä ei ole koskaan aikaisemmin säilynyt suht samankokoisena viimeisiin kertoihin asti.

Eikä tässä vielä kaikki. Kesäkausi on kohta käsillä 🙂

Vanhemmissa lavatanssien tulevaisuus

Lapsena tykkäsin harrastaa jalkapalloa Mouhijärven Mallissa. Treenejä ja pelimatkoja kertyi, mutta yhdet olivat aina joukosta poissa. Meidän äiskä ja iskä. Muiden vanhemmat kävivät ahkerasti peleissä ja treeneissä, sillä heillä oli siihen erilaiset mahdollisuudet. Jo nuorena oli tultava oman sosiaalisuuden kanssa toimeen, jos mieli asioiden sujuvan pelireissuilla.

Yrittäjäperheessä arki oli useinkin vauhdikasta ja töitä oli tehtävä, jotta koti ja talous pyöri. Kaiken lisäksi hoidettavana oli myös maatila, joten ei ollut ongelmaa mitä tekisi, jos löytyi joutilasta vapaa-aikaa.

Ajoittain meillä käytiin tansseissa. Pienenä natiaisena pääsin äiskän ja iskän, sekä mummun ja taatan mukana Mouhijärven VPK:n lavalle tai Häijään Tanssikrouville. Tanssiminen ei ehkä itselleni ollut sitä helpointa hommaa jauhesammuttimen kokoisena, mutta ihmisten iloisuus ja into oli kiehtovaa. Jopa juroimmista tuttavista paljastui hymyn kaarre ja nauru, kun pääsivät tanssimaan. Musiikin loppuessa vakavat ilmeet tuppasivat palaamaan, kun asiallisesti taputettii orkesterille.

Tuohon kiehtovaan ja itselleni ristiriitaiseen maailmaan pääseminen jätti pieneen poikaan monia kysymyksiä, johon aikuiset eivät aina ehtineet vastata, kun uutta kysymystä pukkasi kehiin. Omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat suuria idoleita. Noilta ajoilta heräsi kipinä: jonain päivänä minäkin tanssin yhtä hyvin kuin iskä äiskän ja taata mummun kanssa. Vielä näin Euroopan ja tipan Yhdysvaltain kisakenttiä kierrelleenä on kiehtovaa katsoa, miten hymyä nostattavan flown iskä ja äiskä saa aikaan tanssiessaan. Vielä minäkin jonain päivänä.

Jälkeenpäin jäin mietteliääksi, että millainen tunne olisi ollut, jos jalkapallokentän laidalla maalin tullessa vastassa olisivat olleet kodin kasvot? Jotenkin tuli olo, että jotain jäi puuttumaan. Olisi ollut mukavaa päästä purkamaan ilon tunne heti. Kotiin tullessa selityksen tulva ja innostus oli suuri, mutta tämäkin tapahtui siis jälkeenpäin, kun isoin h-hetki oli mennyt jo ohi.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka pitävät visusti erillään työn, koulun, vapaa-ajan ja perheen. Yhden käden sormilla voi laskea ne ihmiset tanssimaailmasta, jotka ovat vanhempiani tai muuta perhettäni tavanneet. Yksikään opettajaparini ei perhettäni tunne.

Ensimmäistä kertaa elämässäni vanhempani tulivat tanssiseura Hurmiossa vetämälleni kurssille katsomaan, millaisessa maailmassa olen viime vuodet elänyt ja vaikuttanut. Pyysin vanhempiani tulemaan ilmaisviikolla katsomaan meininkiä, mutta he innostuivatkin niin, että kävivät koko kauden.

Edes ohjaajaparini ja pitkän aikaa tuntemani tanssijaystäväni eivät tienneet, että Hurmion käytävillä ja kurssilla joka torstai kulki suurimmat idolini aloittaa, jatkaa ja kehittää tanssiani. Torstait tuntui erilaisilta, kun omat vanhemmat pääsivät näkemään, mitä oma arki tanssimaailmassa onkaan. Enää ei harmittanut missatut jalkkistreenit tai -pelit.

Se tunne, kun puhuessa asioista äiskä ja iskä ymmärtää juttuni tunnilla muita neuvovista besserwissereistä, hauskoista tanssiin liittyvistä letkautuksista, palautteista, kursseilla olevista huipputyypeistä ja muista iloista ja murheista nykyään aivan erilailla kuin ennen.

Näin kokonaisuutena omaa tanssipolkuani katsellen en usko, että lavatanssienkaan tulevaisuus olisi nuorissa. Se kulkee vanhemmissa ja isovanhemmissa, jotka tutustuttavat ne nuoret siihen maailmaan. Ja sen jälkeen on vasta nuorten vuoro. Meikäläinen puskee kaiken intonsa west coast swingiin, mutta edelleenkin tiedän, mikä sen aloitti: vanhempien esimerkki suomalaisesta lavatanssista.

Tämän kauden viimeisten tuntien jälkeen tuli tunne, että katsoessa nurmikentän laidalle minulle hymyilivätkin tutut kasvot.

 

Syrjähypyllä Hurmioon

Kuluvalla kausi alkoi muutoksilla omalla tanssin opettamis rintamalla. Vuosien tauon jälkeen läksin opettamaan muutakin kuin west coast swingiä. West coast swing kehittyy nyt niin hurjan lujaa, että terävässä kärjessä pysyminen vaatii päivittäistä panostamista. Näin ollen strateginen siirtyminen yhdeksi päiväksi viikossa opettamaan tanssiseura Hurmiolle buggia, fuskua ja LAVATANSSEJA (luit oikein) antaa uudenlaista näkökulmaa myös west coast swingin kehittämiseen.

Loppujen lopuksihan jokainen tanssii lajia kuin lajia omalla vartalollaan, joten kokonaan ihmisvartalon toimintaa ei tarvitse uudelleen kehittää. Jokaisessa vetämissäni ryhmissä on täysin erilaisilla ajatuksilla liikkuvia ihmisiä kuin west coast swingissä. Nämä ajattelun erot haastavat ja herättävät mielenkiintoa. Puolin ja toisin ajattelin hyöty käyttää saamaani tietoa kaikkien oppijoiden tueksi ja turvaksi, hyödyksi ja parhaaksi.

Lavatanssien alkeet on suunnattu 55+ ikäisille tanssijoille. On ollut ilo ja kunnia työskennellä Suoniemen Kikan ja ajoittain sijaisena olleen Heikkilän Sarin kanssa. Yhdistämällä heidän supervoimansa meikäläisen west coast swing taustaan olemme saaneet vähintäänkin mieleenpainuvia tunteja aikaan. Välillä on saattanut tulla tunne, että irlantilainen riverdance on vallannut valssitunnin tai muuten vaan vakavoiduttu valanvannomisen sorttisiin merkkeihin foksitunneilla. Totuus on toinen. Varsinkin valanvannomis-harjoite on tuonut rutkasti palautetta. Tykkään kehitellä harjoitteita, jotka pakottaa salaa laiskemmankin oppijan oppimaan hymyssä suin.

Koska kaikki ovat itseäni jokseenkin lavatanssi 55+ ryhmässä vanhempia, on hieman vaatinut mukautumista sovittaa oma persoona ryhmän dynamiikkaan. Näin loppukaudesta kyseisestä ryhmästä on tullut kuitenkin itselleni henkireikä, joka antaa erilaista energiaa päivään. Energiaa, jota ei saa vain nuorista koostuvista ryhmistä. Torstaisin tulee usein muistoja lapsuudesta. Ajasta, jolloin viihdyin vähiten ikäisteni seurassa.

20160211_191744-1

Porukkaa sataa (toista)sataa ropisee 😀

Buggin ja fuskun alkeisjatko ryhmiä luotsataan yhdessä Reuterin Sirpan kanssa. Aikoinaan harkitsin tanssimisen lopettamista, koska se ei tuntunut oikein omalta jutulta. Paljon kädet kipeyttäviä käsihäkkyröitä ja olat sijoiltaan repiviä seuraajia. Sirpa sai houkuteltua minut Kalle Palon bugg-kurssille, jossa sain uutta oppia vartalolla viemiseen. Kulttuurishokki kurssille osallistuessa oli melkoinen. Tuntui kuin olisi saapunut tanssilliseen paratiisiin. Näen Sirpan tärkeimpänä vaikuttajana (edelleen)Suomessa buggin kehityksessä ja nyt olikin kunnia päästä hänen opetusparikseen.

Sinänsäkin tuntuu, että Sirpan kanssa homma taitaa kurssilaistenkin mielestä pelittää. Porukkaa kun tuppaa torstaisin olevan niin paljon, että happi tuntuu loppuvan kesken ja nauru häiritsee hengenvetoja. Väärän puolen maailman bugissa ja nop-nopeilla liikkuminen fuskussa tekevät tanssijoita, joista olen jo nyt hurjan ylpeä.

Hienoa saada olla mukana tässä oppimisen vaiheessa.

 

 

 

 

 

Kehitystä on monenlaista

Toinen kausi on nyt saatu päätökseen Cometsin west coast swing tunneilla ja pelimerkit ovat pöydällä pyörineet eri paikkoihin kuin viime tammikuussa. Jos kauden aikana oppilaissa tapahtuu muutosta, niin muuttuvat ne opettajatkin. Kun tanssijat kehittyvät tietotaidollisesti, voi käyttöön ottaa erilaisia työkaluja, kuin aiemmin.

Alkuvaiheen vauhdikas meininki oli eräänlaista rytmin hakua. Oppijat olivat myös mielestäni siinä vaiheessa, että mullistavaa tietoa tuli paljon vieden ajattelun koville. Viime kausi oli paljon tasaisempaa, sillä isojen linjausten jälkeen lähtee yksityiskohtaisempi hionta.

Tuo vaihe on yleensä se, missä tavallinen tallaaja saa kuvan, että laji olisi jo kokonaan ”opittu” ja sitten siirrytään uuteen lajiin. Näin siis, jotta tanssija saisi sen saman alkuvaiheen huuman itselleen. Ja kun uudessa lajissa on jälleen huuma ollut ja lähtenyt laskemaan, vaihdetaan taas uuteen lajiin. Avót ja meillä on käsillä mielestäni stereotyyppinen suomalainen lavatanssija.

20151219_112924

Se, että metsästää tuota huumaa eikä lähde itseään kehittämään mukavuusalueen ulkopuolelle, ei tee kenestäkään huonompaa tai parempaa. Mutta erilaisen se tekee. West coast swing sopii parhaiten sille persoonalle, joka ei hämäänny alkuhuumasta liikaa, vaan ymmärtää sen jälkeen tulevan hitaamman kehittymis vaiheen. Sen polun päässä odottaa kuitenkin entistä euforisemmat tanssit, joista ei pelkkää hetken huumaa etsivä tanssija ole ikinä voinut edes kuvitellakaan. Siinä vaiheessa yleensä ei ymmärrystä riitä enää vähemmän iloa ja hauskuutta  tuovaan tyyliin oppia tanssia. Kaikille tanssijoille tulee kuitenkin antaa arvostus, myös niille toisinajattelijoille.

Sanovat, että olympiatason urheilijaksi kehittyminen vaatii seitsemän vuotta. En usko, että heistä tulisi hyviä urheilijoita, jos he vaihtaisivat lajia joka kerta kun vähänkin tuntuu epämukavalta treenatessa.

West coast swing voi ja elää hyvin Cometsissa ja Helsingissä yleensäkin. Ensi vuosi olkoon taas vaiherikkaiden westailujen aikaa. Saatua glögiä nauttien mietin jo omalta osaltani ensivuodeksi meininkiä westie tunneille.

Tulkoon siitä mieleenpainuva.