Pelinavaus Hurmiossa

Vuosien tauko opettamisesta ja maailmalla seikkaileminen ovat antaneet erilaiset eväät opettaa samassa seurassa, kuin aikaisemmin. West coast swing on vuosien ajan vienyt leijonanosan ajasta, joten nyt oli hieman jännittävää lähteä heti kerrasta opettamaan fuskua, buggia ja lavatansseja.

Pitkin kautta en halunnut päästää osaltani tanssijoita liian helpolla. Tunnit olivat tasaisesti boostattu täyteen asiaan, jota moni tanssija tarvitsee selviytyäkseen tanssista kuin tanssista. Niin tekniikkaa, tehtäviä kuin kuvioitakin. Kaikki ei välttämättä tykänneet jokaisesta harjoitteesta, sillä saatettiin joskus mennä hurjastikin yli mukavuusalueen.

 

20160421_191012-2

Sirpan kanssa todettiin loppukaudesta, että porukkaa on vieläkin ku pipoo.

 

Naurun remakkaa oli sen verran tasaisesti koko kauden ajan, että jännitys itseltä väistyi ja pystyin rentoutumaan. Torstain tunneista ja ihmisistä tuli nopeasti se juttu, mitä innokkaasti odotti. Rouhea ja raaka rehellisyys ja sen hyväksyminen tunneilla toi esille jotain, joka loi yhteyden koko porukkaan. Voitiin olti varmoja, että raa´an rehellisyyden hetkien jälkeen Rake myös reilusti rohkaisi tanssijoita taidoissaan. Aina, kun oli aihetta.

Sanovat vaihtelun virkistävän ja sitä se on toden totta tehnytkin. Torstain lajikirjo on opettanut myös west coast swingin oppimisesta ja opettamisesta paljon. Koko west coast swingistä oppimaani tietotaito-arsenaalia en ole vielä päässyt käyttämään( hieroo käsiään yhteen), mutta suhteellisen hyvä paketti keväästä tuli.

IMG-20160422-WA0001-1

Superparini Kikka 🙂

Oli hurjan hienoa päästä tekemään yhteistyötä kahden rautaisen tekijän, Sirpa Reuterin ja Kirsi ”Kikka” Suoniemen kanssa. Heitä olen aina ihaillut ja arvostanut ja nyt sukat pyöri viikoittain jalassa, kun molempien persoonien kanssa pääsi yhdistämään omat voimat ja vahvuudet. Nyt on korkattu ja purkitettu kuitenkin vasta ensimmäinen kausi. Mahdollisen toisen kauden aikanahan sitä sitten pistää vauhdin oikein kunnolla päälle 3:) Onhan tässä vielä aikaa tapahtua vaikka ja mitä.

Syvään kumarran kaikille niille, jotka tunneillani olivat ja kävivät. Niin suuri kävijämäärä ei ole koskaan aikaisemmin säilynyt suht samankokoisena viimeisiin kertoihin asti.

Eikä tässä vielä kaikki. Kesäkausi on kohta käsillä 🙂

Vanhemmissa lavatanssien tulevaisuus

Lapsena tykkäsin harrastaa jalkapalloa Mouhijärven Mallissa. Treenejä ja pelimatkoja kertyi, mutta yhdet olivat aina joukosta poissa. Meidän äiskä ja iskä. Muiden vanhemmat kävivät ahkerasti peleissä ja treeneissä, sillä heillä oli siihen erilaiset mahdollisuudet. Jo nuorena oli tultava oman sosiaalisuuden kanssa toimeen, jos mieli asioiden sujuvan pelireissuilla.

Yrittäjäperheessä arki oli useinkin vauhdikasta ja töitä oli tehtävä, jotta koti ja talous pyöri. Kaiken lisäksi hoidettavana oli myös maatila, joten ei ollut ongelmaa mitä tekisi, jos löytyi joutilasta vapaa-aikaa.

Ajoittain meillä käytiin tansseissa. Pienenä natiaisena pääsin äiskän ja iskän, sekä mummun ja taatan mukana Mouhijärven VPK:n lavalle tai Häijään Tanssikrouville. Tanssiminen ei ehkä itselleni ollut sitä helpointa hommaa jauhesammuttimen kokoisena, mutta ihmisten iloisuus ja into oli kiehtovaa. Jopa juroimmista tuttavista paljastui hymyn kaarre ja nauru, kun pääsivät tanssimaan. Musiikin loppuessa vakavat ilmeet tuppasivat palaamaan, kun asiallisesti taputettii orkesterille.

Tuohon kiehtovaan ja itselleni ristiriitaiseen maailmaan pääseminen jätti pieneen poikaan monia kysymyksiä, johon aikuiset eivät aina ehtineet vastata, kun uutta kysymystä pukkasi kehiin. Omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat suuria idoleita. Noilta ajoilta heräsi kipinä: jonain päivänä minäkin tanssin yhtä hyvin kuin iskä äiskän ja taata mummun kanssa. Vielä näin Euroopan ja tipan Yhdysvaltain kisakenttiä kierrelleenä on kiehtovaa katsoa, miten hymyä nostattavan flown iskä ja äiskä saa aikaan tanssiessaan. Vielä minäkin jonain päivänä.

Jälkeenpäin jäin mietteliääksi, että millainen tunne olisi ollut, jos jalkapallokentän laidalla maalin tullessa vastassa olisivat olleet kodin kasvot? Jotenkin tuli olo, että jotain jäi puuttumaan. Olisi ollut mukavaa päästä purkamaan ilon tunne heti. Kotiin tullessa selityksen tulva ja innostus oli suuri, mutta tämäkin tapahtui siis jälkeenpäin, kun isoin h-hetki oli mennyt jo ohi.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka pitävät visusti erillään työn, koulun, vapaa-ajan ja perheen. Yhden käden sormilla voi laskea ne ihmiset tanssimaailmasta, jotka ovat vanhempiani tai muuta perhettäni tavanneet. Yksikään opettajaparini ei perhettäni tunne.

Ensimmäistä kertaa elämässäni vanhempani tulivat tanssiseura Hurmiossa vetämälleni kurssille katsomaan, millaisessa maailmassa olen viime vuodet elänyt ja vaikuttanut. Pyysin vanhempiani tulemaan ilmaisviikolla katsomaan meininkiä, mutta he innostuivatkin niin, että kävivät koko kauden.

Edes ohjaajaparini ja pitkän aikaa tuntemani tanssijaystäväni eivät tienneet, että Hurmion käytävillä ja kurssilla joka torstai kulki suurimmat idolini aloittaa, jatkaa ja kehittää tanssiani. Torstait tuntui erilaisilta, kun omat vanhemmat pääsivät näkemään, mitä oma arki tanssimaailmassa onkaan. Enää ei harmittanut missatut jalkkistreenit tai -pelit.

Se tunne, kun puhuessa asioista äiskä ja iskä ymmärtää juttuni tunnilla muita neuvovista besserwissereistä, hauskoista tanssiin liittyvistä letkautuksista, palautteista, kursseilla olevista huipputyypeistä ja muista iloista ja murheista nykyään aivan erilailla kuin ennen.

Näin kokonaisuutena omaa tanssipolkuani katsellen en usko, että lavatanssienkaan tulevaisuus olisi nuorissa. Se kulkee vanhemmissa ja isovanhemmissa, jotka tutustuttavat ne nuoret siihen maailmaan. Ja sen jälkeen on vasta nuorten vuoro. Meikäläinen puskee kaiken intonsa west coast swingiin, mutta edelleenkin tiedän, mikä sen aloitti: vanhempien esimerkki suomalaisesta lavatanssista.

Tämän kauden viimeisten tuntien jälkeen tuli tunne, että katsoessa nurmikentän laidalle minulle hymyilivätkin tutut kasvot.