2006 vuonna aloitettu aktiivinen paritanssiharrastus oli vienyt pienestä Mouhijärven kunnasta suureen maailmaan, Tampereelle.  Loppuvuodesta 2007 minua lähestyttiin pariltakin tanssilliselta taholta saman viikon aikana, ja kyseltiin halukkuutta ryhtyä tanssinohjaajaksi.

Toinen näistä kysyjistä oli Reuterin Sirpa. Muistan vieläkin jo puretun tanssisalin kohdan, jossa tuo kysymys kajahti korvaani. Sirpaan olin tutustunut aiemmin osallistumalla joillekin hänen tunneistaan silloisen tanssinopetusparinsa kanssa. Suuret ryhmät antoivat mahdollisuuden vältellä pelonsekaista kunnioitusta herättää opettajaa, joka rauhallisen ulkokuorensa alta antoi hiljalleen ja pala palalta ovelan fiksua ja oivallettua tietoa. Arvostin hänen tapaansa luotsata tuntia ja tapaansa ohjata. Viikkokalenterin tunneista valikoitui hänen tunnit useasti iltaani rikastuttamaan.

Taisin häneltä kysyäkin, että sinunko kanssa pääsisin ohjaamaan. Hento ja hyväksyvä hymähdys ennakoi, että olin ymmärtänyt väärin. Hänellä oli jo oma ohjaajapari (of course), joten joku toinen oli kyseessä, jos sinne asti päästäisiin. Ymmärsin yskän. Mieleeni jäi kuitenkin, että jonain päivänä olisi hienoa päästä opettamaan sellaisen sielun kanssa, joka alkuvaiheissa tanssiani inspiroi.

Vuodet vierivät ja Sirpaan tuli tutustuttua enemmänkin yhteisen intohimon, bugg-tanssin kautta. Sirpa teki paljon työtä lajin eteen Tampereella. Hän on osasyy siihen, että itse olen jaksanut viedä bugg-tanssini siihen tasolle, ettei se enää tunnukaan karvalakkitallattavalta tanssilta. Erilaiset bugg-kurssit ja tanssileirit törmäyttivät Sirpan kanssa useasti yhteen tanssimaan ja juttelemaan tanssista. Mitä enemmän ajatuksia häneltä kuuli, ja tutustui hänen tapaansa ajatuksia pyöritellä, sitä syvemmäksi oma kunnioitus häntä kohtaan kävi. Hänenlaisensa persoonat saivat minut uskomaan, että suomalaisella paritanssikulttuurilla on mahdollisuus kestää eri aikakausien muutospaineissa.

About 12 vuotta tulee kohta, kun Sirpa kysymyksellään mouhipojan maailman hetkeksi pysäytti. Välillä vauhdikkaatkin vaiheet omassa elämässä ovat tuoneet Sirpan tutuksi tavalla, jonka olisin voinut jättää tapahtumatta. Jonkun väkimäärältään suuren illanistujaisten jälkeen Sirpa mm. toimitti minulle kadonneita tavaroitani: aurinkolasit, pyyhkeen, housut ja uikkarit. Ajoittainen tapani iloita elämästä hieman luonnonlapsisesti elää edelleen. Ehkä tuon reissun jälkeinen pääkipu yhdistettynä nimenomaan siltä korkeasti arvostetulta opettajalta saatuihin hukattuihin kamppeisiin olisi voinut jäädä kokematta. Sirpa ei tuntunut kuitenkaan tuomitsevan  (ehkä hymähti parikin kertaa).

Hämeen ammattikorkeakoulussa tradenomin tutkinnon opiskelu-urakan alkaessa kääntymään loppupuolelle tuli tunne, että oli aika painottaa tanssinopetusta taas enemmän. Ei kulunut kummoistakaan viestinvaihtelua vähän sinne ja tänne, kun yhtäkkiä olin sattumoisin haaveilemassani tilanteessa: Sirpan kanssa yhdessä opettaminen oli käymässä toteen.

Vuosien kuluessa en ole koskaan halunnut opettaa vain yhden ihmisen kanssa paritanssitunteja. Vaihtelu virkistää ajatuksia tanssinopetuksesta. Vajaa neljäkymmentä eri tanssinopetusparia, miehiä ja naisia, suomalaisia ja ulkomaalaisia on ollut luomassa erilaisia elämyksiä Suomessa ja ympäri Eurooppaa kanssani.

Sirpan kanssa tunnit loksastivat, kuin holkki palkkiin. Jo ensimmäisten tanssinopetus hetkien jälkeen pystyi aistimaan, että nyt on sellainen valjakko kehissä, että tässä yhdistyvät laatu ja hulvattomuus ja tiedossa olisi runsaasti palautetta. Lukuisat palautteet yhdessä opettamiemme kausien ajalta osoittivat, että tunnit ja tunneilla käytetty huumori j ja opetus purivat moneen muuhunkin. Niin erilaiset kuin olimmekin, niin sanattomiksi emme kumpikaan juuri jääneet. Ainakaan kauhean usein. Jos meikäläisen yritys innostaa oppilaita ”kohti ääretöntä, ja sen yli” ei auennut, vaan sai vain yhden lasten kanssa työskentelevän nauramaan, niin Sirpan kuittaus meikäläisen korvanlehtien märkyydestä räjäytti potin. Tai sitten se, että vuorostani minulta meni se vitsi täysin ohi..

Suunniteltaessa tunteja Sirpan kanssa se oli todellista ajatusten vaihtelua. Virkistävästi kaksi vahvaa persoonaa vaihteli ajatuksia ja ideoita syntyi ja kumpusi vielä lisää. Tuona aikana veikkaan kehitelleeni lyhyimmässä ajassa eniten kuvioita ihan vain Sirpan kanssa suunnittelusta inspiroituneena. Inspiroiva. Se kuvaa hyvin henkeä, jonka useasti tunteja miettiessä koin. Maailma on pullollaan hyviä opettejia, mutta harva aidosti pystyy inspiroimaan. Ja jos pystyy inspiroimaan omaa työpariaan, niin sitten ollaan jo jännän äärellä. Liekö universumi hemmotellut, kun homma pelitti niin hyvin.

Kel onni on, se onnen kätkeköön. Ilon ja ajoittaisen karkelon tunteen riemu tanssitunneissa piti meitä ja oppilaita parhaimmillaan jonkinlaisen meditatiivisen tunteen pauloissa. Onni ei ole onni, ellei jossain päin verrokkina ole viekkauden tummat pilvet. Meidätkin ne puhalsivat uusille urille, itse järjestettyjen tuntien pariin. Vaikka yhteistyössä on voimaa, niin yksipuolinen yhteistyö ei vie kuin itseltä voimat. Sirpan kanssa lähdettiin melkeinpä tyhjältä pöydältä. Kun vastaat omasta työstä todellakin vain itselle ja omalle taloudelliselle tilanteelle, on siitä vapautuva tunne luovuutta lisäävä. Tämän tietävät muutkin itselliset toimijat, yrittäjät.

Sirpan päätös lopettaa tanssinopetus pysäytti maailman miltei samanlailla, kuin vajaa kaksitoista vuotta sitten hänen ehdottomansa tanssinohjaus kysymys. Hänen päätöksensä taustat ja tarinat olivat ymmärrettäviä, mutta päätös harmittaa. Harva ihminen on vaikuttanut omaan paritanssinopetukseen niin paljon, kuin Sirpa. Henkisen yhteyden ja ymmärryksen tuoma turva, hyväksyntä ja luovuuden ruokinta saivat aikaan jotain, mihin yksin ei kukaan helpolla pystyisi.

Viimeisen tanssinopetusillan pitikin olla ihan tavanomainen opetusilta. Ajattelin, että eihän tässä mitään hätää ole. Ensimmäisen rahastuksien aikana kyyneleet ja tärinä häiritsivät niin, että oli pakko poistua salista kokoamaan itseäni illan tunteja varten. Paperia etsien sitä tunsi hassusti olevansa ööver-etuoikeutettu, kun on saanut tehdä duunia työparin kanssa, joka sai aikaan noin surullisen olon. Olon, jota ei pystynyt oppilailtakaan piilottamaan. Lohduttomuus ja haikeus vuorotellen puristi tai helli sydäntä. Luopumisen tuska leijui ilmassa illan aikana ja tieto viimeisestä tanssinopetus illasta oli itselleni the keskusteluaihe vältettäväksi.

Muilta tuli toive, että lopettelisin hieman aikaisemmin tunnin, jotta he ehtisivät muistaa Sirpaa illan päätteeksi. Hieman ennen tavanomaista lopettamisaikaa suunniteltu musiikin hiljennys tuntuu raskaalta vääntää voluuminäppäimestä. Musiikinvoluumin laskeminen teki Sirpan päätöksestä jotenkin niin lopullista ja konkreettista. Sirpa sai monia kauniita sanoja ja hyvän puheenkin. Kyynelille ei meinannut tulla loppua.

Ilta ei päättynyt siihen. Kummallakaan, Sirpalla tai minulla, ei ollut fiilistä mennä yksin kotiin. Sattumoisin tuli saatua pullo viiniä kehiin. Ilta meni asiallisesti hyvän viinin, ystävän ja monien muistojen parissa. Hugo-koiran kanssa pääsin kans vähän palloa heittämään.

Tanssikurssit Tesomalla Spiralin salissa ovat pyörineet jälleen, mutta ilman Sirpaa. Oma fiilis ja aatokset ovat tasaantuneet ja on löytynyt oma malli rytmittää tunnit ja opetus. Hiljalleen hyvää tulee ja hommaa koko ajan parantaen. Onneksi mukana on paljon persoonia, jotka antavat energiaa ja tuovat hyvää mieltä.

Sirpan kanssa ollaan edelleenkin yhteydessä. Kiitollisuus Sirpaa kohtaan on ääretön, enkä välttämättä osaa sanallisesti edes täysin kuvailla, miten hienoa on ollut tutustua Sirpaan. Juttua riittää paljon ja nauru raikaa edelleenkin iloisesti, kun yhdessä nähdään.

Jokaisen pitäisi saada tuntea elämässään yksi sirpareuter.

Kuten Swing&Snow, myös WIL on niitä tapahtumia, jonne aikasemmin en ole saanut aikaiseksi lähteä. Lyon ei ole lähellä, joten syyt aiempina vuosina lähteä Ranskaan on ollut.. noh.. mm. Ranska. Näin englannin ylivaltaan tottuneena sitä hieman törmää kulttuurishokkiin lähtiessä Ranskassa pidettäviin west coast swing tapahtumiin.

Nettisivut vaatii hieman erilaista logiikkaa kuin muiden maiden tapahtumien nettisivujen ymmärtäminen. Suuremmaksi osaksi ranskaksi olevat matkan teon ohjeistukset vaativat hieman hakuna matata-fiilistä matkaajalle. Reissatessani Lyonin lentokentältä toiselle puolelle kaupunkia, ymmärsin hyvin muiden maiden edustajien vähäisen osanoton leirillä.Ja huomasin, kuinka mukavuuden haluiseksi itse olen tullut tapahtumiin osallistujana: en kauheasti jaksaisi pitkiä välimatkoja.

Open Strictly, en ehtinyt ajoissa ilmoittautumiseen.

Hotelli oli hurjan mukava, vaikkakin puolen tunnin kävelymatkan päässä tapahtumapaikasta ja väliä pendelöivän kuljetusauton aikatauluihin osuminen olisi vaatinut ennustajaeukon apua. Aikataulut oli jokseenkin liukuvia, ja neuvoa kysyttäessä kaikki antoivat erilaisen vastauksen auton kulusta.

Kisa-aikataulutukset saivat useat ulkomaalaiset pudistelemaan päätään. Kysyttäessä esim. advance-tason kisojen aikataulua, vastaus oli aika tyhjentävä. ”Se on joko newcomerin finaalien -, noviisien semien -, sophisticaten- tai intermediaten jälkeen tai jossain siellä välissä”.  Tiesin sinne lähtiessä, että tälläinen vastaus ei toimitsijoilta ole yllätys, joten sinänsä ei epämääräisyys haitannut.

Aina kannattaa valmistautua kaikkeen ja olla muuntautumiskykyinen. Hermojansa ei ole hyvä menettää turhan päiväisistä asioista, tai tulee vahingossa annettua hieman erilaista Suomi-kuvaa maailmalle. Voi kunpa vaan kaikki ymmärtäisivät, että oma urputtaminen saattaa tuoda itselle muutaman euron hyödyn, mutta omat toimet saattaa kuitenkin jättää muille mielikuvan suomalaisen west coast swingaajien luonteesta. Omat työt ulkomaisissa tapahtumissa ovat osittain johtuneet suomalaisista tanssijoista. Myös osa niistä menetetyistä töistä on johtunut osittain joistain suomalaisista.

Persuksille hieman kovaa materiaali, ku penkkejä ei ollut.

Tapahtumapaikka oli unelma. Hurjan iso monitoimihalli, jonne kaikki mahtuivat kerralla kisoja katsomaan. Ilmeisesti tapahtumassa oli 700-800 osallistujaa. Mukavalta yläparvelta näki hurjan hyvin alas tanssilattialle, joten kaikilla oli aitiopaikat kisojen aikana.

Ainoana suomalaisena tuli tunnelma menneistä ajoista, jolloin ujo Mouhijärveläispoika lähti ihan ensimmäisenä Sveitsiin hakemaan lisäoppia west coast swingiin. Ei ketään mukana Suomesta auttamassa tai seuraa pitämässä. Jälleen oli aika olla sosiaalinen ja tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta oli hurjan opettavaista seurata leiriä rauhassa, kuvitellen se isoksi elokuvaksi,jossa itseltä puuttu vain popparit. Draama, innostus, iloisuus ja surut sekaisin näyttivät osaa koko viikonlopun ajan.

Kieltä osaamattomana ranskalaiset näyttivät kovin yhteneväisiltä. Tiedä sitten mikä on totuus. Hienoa, että Suomen scene on saanut kiitosta siitä, miten hyvin uudet ja jopa ulkomaalaiset otetaan huomioon meidän bileissä.

Niin, ja tulihan siellä leirillä saavutettua jälleen yksi virstanpylväs. Kun on aikaa ajatella, sitä ehtii pohtimaan kummasti asioita.

Puhaltakoon edelleen muutoksen tuulet ja pysyköön perässä ken ehtii ja ymmärtää.